Ihmisen paras ystävä? Koskettavia tarinoita hevosista

Myönnettäköön, minusta on turha lähteä laittamaan eläimiä jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. En ole koskaan ymmärtänyt kysymystä ”oletko kissa- vai koiraihminen”, sillä pidän kovasti molemmista nelijalkaisista ystävistä. Mutta vaikka hevonen löytyy yhä harvemmasta taloudesta, on tällä jalolla eläimellä aivan erityinen paikka monen ihmisen sydämessä.

Elämää kilpauran jälkeen

Ravi- ja laukkakisat ovat kovan rahan toimintaa, ja hevoset ovat kauppatavaraa. Suurin osa lajin harrastajista rakastaa näitä jaloja eläimiä ja huolehtii niistä, mutta valitettavasti aina silloin tällöin kisapäivien päättyminen hevosen kohdalla merkitsee syystä tai toisesta sitä, että omistaja hylkää hevosensa.

Brittiläinen The Racehorse Sanctuary perustettiin tarjoamaan arvokas vanhuus hevosille, jotka omistajat ovat hylänneet. Aivan kuten ihmisten maailmassa, eivät hevosetkaan voi kaikki olla voittajia. Se liian usein johtaa haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen hoitaa näitä jaloja eläimiä niiden ansaitsemalla tavalla.

Graham Oldfield ja Sue Collins perustivat hevosten turvakodin jo vuonna 1996 saatuaan lahjaksi juuri edellä mainitun kaltaisessa tilanteessa olleen Moorcroft Boy -hevosen. Vuonna 2018 keskuksen toiminta on siinä laajuudessa, että se on hoitanut jo yli 4 000 hevosta ja löytänyt vielä uuden, rakastavan kodin niistä sadoille.

Hevonen auttaa ihmistä

Tositarinoita, joissa hevonen pelastaa ihmishengen, on paljon. Toisinaan hevonen voi myös miltei herättää ihmisen henkiin. Niin kävi pienelle autistiselle brittipoika Rowanille. Kaksivuotiaana Rowan sai autismidiagnoosin ja pojan äiti oli ymmärrettävästi maansa myynyt. Äiti syytti itseään ja geenejään pojan kohtalosta – järjenvastainen mutta inhimillinen reaktio.

Apuun tuli kuitenkin Betsy. Betsy ei ollut hyväsydäminen hoitaja, ei uutta vallankumouksellista hoitokeinoa kaupannut luontaisterapeutti. Ei – Betsyllä oli neljä jalkaa ja tummanruskea harja.

Pojan isä oli harrastanut ratsastusta aiemmin ja pyrki löytämään jälleen sen parista pakoa rankan perhearjen keskelle. Rowania hän ei kuitenkaan tahtonut päästää hevosten lähelle, sillä poika monien autistien tavoin saattoi toimia arvaamattomasti ja saada raivonpuuskia.

Rowanin kodin lähellä oli pieni metsä. Ei suomalaistyylinen metsä, mutta kuitenkin pieni vihreä keidas. Se rauhoitti häntä. Myös eläintarhoilla ja eläinten tarkkailulla vaikutti olevan vastaava rauhoitus – juuri mikään muu ei tepsinyt. Eläintarhat olivat kuitenkin usein täynnä muita ihmisiä, ja se taas Rowania ei rauhoittanut.

Isä oli pojan kanssa jälleen metsäkävelyllä kun poika singahti yht’äkkiä hirvittävään juoksuun ja lähti suuntaan, jossa he eivät olleet aiemmin kävelleet. Tuossa tuokiossa Rowan oli sujahtanut aidan läpi niitylle – niitylle, jossa oli laiduntavia hevosia. Poika oli hevosten armoilla, ja nämä olivat isälle tuttuja hevosia. Hän tiesi, että poika oli nyt kaikkein aggressiivisimman hevosen edessä, Betsyn. Isä jäätyi pelosta.

Mitä tapahtui? Betsy puski päällään hellävaroen poikaa ja osoitti alistumista. Alkoi pitkä ystävyys, ja Rowan palasi isänsä kanssa tuon tuosta Betsyn luokse. Hevonen on edelleen temperamenttinen ja näyttää nuoremmille hevosille kaapin paikan, mutta Rowanin kanssa se tulee toimeen – paremmin kuin yhden toisenkaan ihmisen.